Olinhan minä siitä kuullut. Joskus olin jopa itsekseni mielessäni naureskellut, että sepä vasta olisikin outoa, jos se minuun iskisi. Naiseen, jonka suurin haave on aina ollut äidiksi tuleminen, omien lasten saaminen.

Mutta iskihän se. Ja iski vieläpä kahdesti samaan "puuhun". Synnytyksen jälkeinen masennus. Iski nyrkillään suoraan kasvoihini, sai keuhkoni tyhjenemään ilmasta napakalla osumalla palleaani ja tämän jälkeen nauroi vielä paskaista nauruaan päälle. Sylki suoraan kasvoilleni, kaatoi minut maahan. Sai minut tuntemaan itseni maailman paskimmaksi äidiksi, maailman huonoimmaksi puolisoksi ja maailman turhimmaksi ihmiseksi. Sai minut toivomaan kuolemaa. Että pääsisin pois tästä kaikesta paskasta. Että lasteni ja läheisteni ei enään tarvitsisi kärsiä vuokseni, saisivat elää elämäänsä onnellisina ilman tälläistä masennuksen kourissa rypevää itkupilliä. Se syötti mieleni täyteen ajatuksia, jotka eivät todellakaan voineet olla omia ajatuksiani. Niin kamalia ajatuksia ne olivat ja niin kovin typeriä.

Onnekseni sain kuitenkin kunnon löylytyksen jälkeen lyötyä myös muutaman vastaiskun. Pari kovaa oikeaa koukkua päin vastustajaani. Ja siitä alkoi vihdoinkin usko siihen, että vielä minä tulen tämän taistelun voittamaan. Vielä jonain päivänä se olen minä, jonka käsi nostetaan ylös voiton merkkinä. Jonain päivänä.