Kuka minä olen? Vaikea kysymys, jota on viimeisten vuosien aikana tullut pohdittua vähän turhankin paljon. Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja silti tuntuu samaan aikaan, etten koskaan ole myöskään ollut näin hukassa minuuteni kanssa. Välillä tuntuu etten ole enään ollenkaan se sama ihminen kuin ennen. Tai ehkä olenkin vain kasvanut nuoresta naisesta aikuiseksi naiseksi. Tiedä häntä. Mutta aloitetaan helpolla vastauksella siihen "Kuka minä olen?"-kysymykseen.
Se mitä tiedän varmasti olevani ilman sen syvällisempää pohdiskelua. Olen kolmekymppinen nainen. Olen kahden pienen lapsen kotiäiti. Olen yhden miehen puoliso. Rakastan lapsiani enemmän kuin pystyn sanoin kuvailemaan. Sen tunteen syvyyttä ja voimakkuutta ei pysty oikeastaan edes itse käsittämään, miten sitä siis pystyisi muille kuvailemaan? Usein iltaisin kömpiessäni itse nukkumaan, pysähdyn hetkeksi katselemaan jo nukkuvia lapsiani. Mikään tai kukaan ei voisi olla kauniimpaa, täydellisempää ja rakkaampaa kuin nuo pienet mini-ihmiset. Ja aina uudelleen huomaan miettiväni, että nuo kaksihan ovat oikeasti minun ikiomia lapsiani, minun lihaa ja verta. Molempia olen kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta, rakastanut heitä jo silloin enemmän kuin mitään muuta. Molemmat olen synnyttänyt tähän maailmaan ja ollut heidän saamisestaan onnellisempi kuin mistään muusta voisin koskaan olla. En luopuisi heistä mistään hinnasta, sellaisia rikkauksia ei tästä maailmasta edes löydy, millä heidät voisi korvata.
Miksi ihmeessä minä sitten olen sairastunut masennukseen molempien lasteni syntymän jälkeen? Siinäpä se syy, minä olen nimenomaan SAIRASTUNUT masennukseen, enkä pelkästään ole itse päättänyt masentua. Masennus on sairaus siinä missä vaikka syöpäkin. Voi kunpa masentuneiden ihmisten läheisetkin voisivat sen ymmärtää. Masennukseen sairastuu mieli, syöpään taasen keho. Sairauksia silti kumpikin. Molemmat saattavat viedä hautaan ilman oikeanlaista hoitoa, mutta kummastakin voi myös parantua.
Olen miettinyt pitkään tämän blogin perustamista. Teen tämän osittain itseni vuoksi. Helpottaa omaa oloa, kun käy läpi näitä kaikkia tunteita ja ajatuksia, mitä tämä sairaus on minussa nostanut esiin. Suurelta osin kirjoitan tätä blogia kuitenkin myös muiden masentuneiden ja heidän läheistensä vuoksi. Haluan kertoa oman tarinani, ehkä se saattaa auttaa jotain toista masennukseen sairastunutta ihmistä uskomaan parempaan huomiseen.
En minäkään jaksanut siihen uskoa vielä vuosi sitten. Halusin vain kuolla, enkä kuitenkaan halunnut. En jaksanut tehdä mitään, mikään ei kiinnostanut minua. Itku saattoi tulla aivan yllättäen, ahdistus hiipiä hiljaa sisälleni. Elämän jatkaminen tuntui aivan mahdottomalta, pimeän tunnelin päässä ei pilkahtanut edes pienen pientä valopilkkua. Kaikki oli paskaa.
Nyt vuoden jälkeen tunnen itseni kuitenkin taas onnelliseksi. Enään en haluaisi kuolla. Täysin parantuneeksi en itseäni silti vielä määrittelisi. Edelleen ahdistus, vitutus ja jaksamattomuus vierailevat välillä sisimmässäni, pilaten joitain päiviäni tai ainakin osia päivistä. Mutta nyt niihin tunteisiin ei enään jää kiinni samalla tavalla. Niistä pääsee yli ja elämä jatkuu taas.
Olen tietoisesti yrittänyt opetella olemaan itselleni armollisempi. Jos tänään masentaa ja ei jaksa mitään, eikä kiinnosta mikään, niin sitten jätän kotityöt myöhemmäksi. Turhaan sitä imuroinnin tai muun kotityön takia stressaa itseään hengiltä. Ei ne villakoirat mihinkään karkaa, vaikka imurointi siirtyisikin seuraavaan päivään tai seuraavaan viikkoon. Huonoina päivinä olen nyt antanut itselleni luvan vain olla ja levätä mahdollisuuksien mukaan. Niinä päivinä se saa riittää, että lapset saavat puhtaat vaatteet ja vaipat ylleen, ruokaa ja juomaa masuihinsa ja rakastavan sylin mihin käpertyä lepäämään yhdessä. Yleensä seuraava päivä onkin sitten taas jo parempi.
Tänään minulla ainakin oli hyvä ja mukava päivä. Ja mukavan päivän kruunasi esikoiseni sanat hänen istuessaan pissalla; "Äiti, minä rakastan sinua". Voi, te äidin pienet murut, niin äitikin rakastaa teitä koko sydämestään, nyt, aina ja ikuisesti!
